My Darkest Opponent

I’ve wanted to be a professional athlete for as long as I can remember. I grew up thinking it’s the only logical career path, dreaming about playing in front of sell out crowds. First I wanted to be a soccer player, but at about 12 or 13 I realized basketball was my true passion. I went to a sport academy for 9^th grade and high school, I went through the junior national team program in Finland. I wanted to come to the U.S. to play college basketball, and for years everything I did aimed solely on securing a Division 1 scholarship, with a professional career in mind after four years of college basketball.

I’ve always been extremely hard on myself. I used to think being emotional was the only way to show how much basketball means to me. I still think it holds true to a certain extent, but there’s a difference between crying in the locker room after a heartbreaking overtime loss and throwing a fit after missing three shots in a row at practice. A huge difference. All the basketballs I own are oval now because I used to kick them around the gym when something didn’t go my way. I would cry, I would slap myself, I would run to punish myself after a bad game or practice.

I still thought I was invincible. I thought depression was for the weak, there had to be something wrong in your head from the start. I never really gave much thought to my mental health, I took it for granted because I felt like I was never sad for long periods of time, I didn’t have a gene for depression, it could just never be a part of me.

I fulfilled one of my dreams when I came to San Francisco to play D1 basketball. I was so mature and experienced, having lived on my own for two years even before college. Or so I thought. A few weeks before my first season was slated to begin, my back got weirdly sore. Suddenly I had to be pulled out of practice, I couldn’t run or change directions. I’d had back spasms before, but this time they were more intense and didn’t go away. I got an MRI which showed a degenerated disc in my lower back.

I was in disbelief. I was suffering from something that usually affects older people, I was only 19, how could this be? I started rehabbing my back and tried to go back on the floor, only to get frustrated and sidelined again. I couldn’t travel with the team and felt isolated. The back pain got worse, I was barely able to bend over to wash my hands, let alone face. There wasn’t a clear timetable for my recovery, I wasn’t sure if I’d ever be able to return to the D1 level.

The physical pain shook my mind as well. I didn’t want to spend time with people or do anything in fear of my back flaring up again. At least that’s how I explained it, but I also just wanted to be by myself. My family came over for Christmas but I was so moody I couldn’t enjoy it and ended up being an absolute dick to them. I was scared, I wasn’t myself, I felt trapped in my own mind and I didn’t know what to do about it.

I tried to pretend like everything was okay, if only to numb my pain. I felt so lost and broken and alone yet I wasn’t able to express it. I didn’t think anyone cared. I was in so much pain mentally that I wanted to feel physical pain too. I actually hurt myself, in order to feel something, to get out of my zombie state.

My road to recovery begun when I was talking to a friend who got concerned and directed me to get professional help. That was a wake up call. I realized that I wasn’t just hurting myself, I was hurting my friends and family as well. Most importantly, I realized that despite me thinking nobody cared, I actually had dozens of people concerned about me. I didn’t want to be a burden to them. I got counseling and got better. A few months later people told me I looked and acted much happier, and at first I was confused because I didn’t think I was doing anything differently. But then it occurred to me that these people had seen me at my darkest, they had seen a version of me that I barely recognized, a shadow of my personality.

I’m not trying to fish for attention by telling my story. I want to raise discussion and awareness about mental health issues in sports. Athletes are supposed to be strong, tough, confident and unbreakable. There is no room for weakness at the top. Additionally, as a D1 player on a scholarship I’m in a position many little girls and boys dream about. I was one of those girls once! My guilt about this almost prevented me from getting help. I felt like I was being whiny, I felt like I couldn’t possibly break because I had it so good.

It’s possible to break. And you are not alone. There are countless athletes going through similar struggles and your status as an athlete shouldn’t take away the fact that we’re all human. Depression doesn’t ask you to fill out a form specifying social status or physical health. Being an athlete should never prevent anyone from seeking help. I’m not blaming anyone for what happened to me, I just think mental health issues need to be recognized in sports just like physical injuries.

I’m extremely thankful to everyone who helped me through this process. My story has a happy ending, but I’m speaking up for those who weren’t as lucky. I’m speaking up for those who are currently wrestling with mental health issues, whether it’s depression or something else. I’m speaking up for those who feel trapped, I want to say there’s a way out. I want to do my part in erasing the stigma of mental health in sports, I want to show that it’s something that athletes deal with just like everyone else.

I have two more years of college basketball left and I’m still dreaming about a professional career. I love basketball with a passion, but I’ve learned to balance it with my other commitments and to also think about life after playing. I like to think I’ve become a stronger person, strong enough to maybe help someone else. I’m not afraid to admit depression can strike anyone, it’s not a sign of weakness. But it can be dealt with, you can still become everything you ever wanted to. I want to share my story because I’m ready to talk about it if it helps someone else. It’s a part of me forever.

They always say your worst enemy stares back at you in the mirror. I couldn’t agree more. In those times it’s important to remember life is a team sport. I want to end by thanking my awesome support system one more time. Without you I wouldn’t be able to come forward about this very important issue. Thank you. Kiitos.

Kurpitsoja ja syysylläreitä

Heissulivei ja tervetuloa taas vaihteeksi tämän julkaisualustan äärelle. Jos jokaisessa aiemmassa blogikirjoituksessani olen päivitellyt arjen tapahtumarikkautta, niin viimeiset kolme viikkoa ovat olleet sen suhteen aivan uudella tasolla. Kolmisen viikkoa sitten kaksi valmentajistamme, päävalmentaja mukaan lukien, ilmoitti lopettavansa työssään välittömästi ja urheiluosaston johtoporras vakuutti korvaajien etsinnän alkavan vähintään yhtä pikaisesti. Väliin jääneen ajan meitä ohjasivat treeneissä kaksi jäljelle jäänyttä apuvalmentajaa. Tasan kaksi viikkoa myöhemmin saimme uuden päävalmentajan ja nyt olemme pikkuhiljaa tutustuneet hänen palkkaamiinsa apuvalmentajiin. Kyseinen käytäntöhän on ihan normaali, yleensä päävalmentaja saa valita oman staffinsa, mutta meidän tilanteemme tekee erikoiseksi se, että kauden alkuun on enää alle kuukausi. Tutustumiseen ja sopeutumiseen ei siis ole liikaa aikaa mutta toistaiseksi kyseinen prosessi on lähtenyt käyntiin erittäin hyvin.Tilannetta helpottaa myös se, että joukkueemme ei paljoa viime kaudesta muuttunut ja henki on ollut korkealla vaihdoksista huolimatta.

I believe I can kärpänen.

 

Aloitimme maanantaina viralliset harjoitukset, eli siis NCAA-sääntöjen mukaan kaudella saa harjoitella 20 tuntia viikossa, mikä on huomattava lisäys kesäkauden kahteen koripallotuntiin. Itse ehdin olla mukana yhdet kokonaiset treenit, kunnes juoksin korin alla päin joukkuetoveriani, minkä seurauksena kolautimme päät yhteen ja molemmilla diagnosoitiin lievä aivotärähdys. Selvisimme kuitenkin kolmen päivän huililla ja olemme jo palanneet tositoimiin.

Ennen kuin kausi pyörähtää toden teolla käyntiin, olemme nauttineet vapaista viikonlopuista ja käyneet sillan toisella puolella retkeilemässä useaan otteeseen. On mukavaa päästä pois kampukselta ja kaupungista välillä, luonnon helmaan tuulettumaan. Pari viikkoa sitten otimme suunnaksi Point Bonitan majakan ja Mount Tamalpais -vuoren. Annan taas kuvien puhua puolestaan.

Majakkaan ei valitettavasti ollut pääsyä, vaan sitä piti tyytyä ihailemaan sillan päästä.

Ruoho oli rutikuivaa, vaikka vettä on vieressä valtameren verran.

Ei, en vieläkään lakkaa ihmettelemästä sitä miten täällä ei olekaan aakeeta laakeeta.

Koulun suhteen midterm-kokeet painavat päälle, mutta onneksi myös syysloma ja Thanksgiving lähestyvät melkein samaa vauhtia. Nythän on tosiaan jo lokakuu, jonka alun huomaa loputtomista halloween-koristeista ja kurpitsan tuoksun sävyttämistä huoneista (myönnetään, omastakin huoneesta löytyy Pumpkin Spice -kynttilä). Kävimme myös jälleen katsastamassa deittipaikan ilman deittiä, nimittäin Ghirardelli Squaren iltavalaistuksen ja jälkiruoat. Ghirardelli on (kuulemma) maailmankuulu suklaavalmistaja, jonka päämaja on San Franciscossa ja niinpä täältä löytyy myös turistimassojen kansoittama suklaapuoti/jäätelöbaari. Treffipaikkana aukio on ideaali iltahämärässä suurimpien turistilaumojen kaikottua ja jäätelöannokset sopivat mainiosti jaettavaksi, mutta suklaata maistettuaan ei voi kuin säälitellä amerikkalaisia, sillä jos sen kokee jotenkin erityiseksi tai luksukseksi, ei selvästikään ole koskaan edes haistanut Fazerin sinistä.

Amerikkalaisiin syysperinteisiin kuuluu Pumpkin Patch, mutta me toteutimme ainoastaan urbaanin version feikkikurpitsojen kera Ghirardelli Squarella.

Koripalloilijat edustavat tennareissa, jopa syksyisillä synttäritreffeillä.

Lauantaina oli perinteinen Hilltop Hoopsfest, joka toimii miesten ja naisten koripallojoukkueiden esittelytapahtumana. Ohjelmassa oli erilaisia kilpailuja, joihin osaa ottivat niin fanit kuin pelaajatkin. Itse en ollut mukana kilpailuissa, mutta illan päätti kummankin joukkueen tanssinumero, jossa meikäläisellä oli kokonainen soolo-osio, joka ilmeisesti sekoitti koko urheiluosaston, koska viimeiset kolme päivää olen jatkuvasti saanut osakseni kehuja sekä ihmettelyjä siitä, kuinka kukaan ei arvannut pystyväni heittäytymään moiseen. Olisin jakanut videon tänne, mutta olen aivan liian pihi ostamaan WordPressin kokoversiota, joten facebook-kaverini voivat tyytyä kyseisessä mediassa kiertelevään videoon.

Näihin kuviin näihin tunnelmiin

Ninni

 

Seuraavat kaksi viikkoo, matkin Naantalin aurinkoo

Hejssan! Viime kirjoituskerran ja tämän välissä on tullut elettyä sen verran elämää, että ajattelin päivityksen olevan paikallaan. Kesätreenit saivat eilen päätöksensä ja nyt on edessä ruhtinaallinen 10 päivän tauko. Torstaina suuntaamme ystäväni kanssa Pacific Coast Highwayta etelään määränpäänä Los Angeles, mutta muita lomasuunnitelmia ei vielä ole juurikaan sorvattu.

Tässä koko jengi kyyristymässä kesän viimeisiin viivajuoksuihin.

Viime viikonloppuna karautimme kolmen tunnin päähän mökkeilemään Clear Lakelle. Tanskalaisella joukkuetoverillani on suhteita paikalliseen Scandinavian Clubiin, joka on siis sanansa mukaisesti yhteisö San Francisco Bay Arean skandinaaveille. Mökillä oli muidenkin kansalaisuuksien edustajia ja viikonloppu kului rennosti uiden, syöden ja erilaisia seurapelejä pelaillen. Clear Lake on puolestaan Kalifornian suurin luonnonjärvi, mutta Clear-liite nimessä johtaa pahasti harhaan, sillä vesi ei ollut kauhean kirkasta. Lämmintä se kuitenkin oli, ja ulkoilmakin kipusi kolmenkymmenen asteen paremmalle puolelle. Uskokaa tai älkää, mutta allekirjoittanut selvisi helteestä huolimatta ilman auringonpolttamia!

Nukuimme kirjaimellisesti tähtien alla, eikä hyttysistä ollut tietoakaan.

Tässä on kuulemma tulivuori, mutta viikonlopun ohjelmaan ei valitettavasti kuulunut väitteen todenperäisyyden selvittäminen.

”Tän päivän puna on huomisen bruna” -motolle ei ollut tarvetta (mutta se säilyy mottona siitä huolimatta).

Kesäkauden kruunasi viimeisten harjoitusten jälkeinen vierailu erään sosiaalisen median raskassarjalaisen toimipisteeseen. Osa joukkueestamme osallistui opinto-ohjaajamme vetämään urasuunnittelu-työpajaan, josta palkintona pääsimme tutustumaan Twitterin päämajaan San Franciscon keskustassa. Käyntiin kuului kierros työtiloissa, kattoterassilla ja kahviossa, sekä noin puolentoista tunnin pituinen paneelikeskustelu neljän työntekijän kanssa. Toimistojahan Twitterin talossa ei ole, ihmiset työskentelevät avoimessa tilassa  ja kaikki huoneet on nimetty erilaisten lintujen mukaan. Taukotilojen eväiden luulisi riittävän jopa urheilijoille ja vessoista löytyi kaikki tarpeellinen hammasharjoista vartalovoiteisiin.

Twitterin päämaja oli kyllä kieltämättä konttori meikäläisen makuun.

Luokkaretkemme päättyi siis haastattelutuokioon, jossa saimme tutustua kolmeen työntekijään Twitterin juridiselta puolelta sekä yhteen markkinointihenkilöstön jäseneen. He kertoivat avoimesti urapolustaan ja koulutuksestaan ja vastailivat kysymyksiin. Valmentajamme oli laatinut kustakin henkilöstä taustapaketin, josta olikin apua kysymysten asettelussa. Twitterin lisäksi panelisteiltamme löytyi kokemusta muun muassa MasterCardin ja Niken palkkalistoilta. Mainittakoon, että jokainen paneelimme jäsen oli naispuolinen, ja oli erittäin vaikuttavaa kuunnella heidän tiestään perinteisesti melko miesvaltaisen alan esimiestehtäviin. Oli myös mielenkiintoista huomata, miten pitkälle urheilija-statuksella pääsee. Osa haastateltavistamme oli ex-koripalloilijoita, ja he kehuivat yliopistopelaajia vuolaasti ja antoivat vinkkejä, miten tuoda urheilutaustaa positiivisesti esille työnhaussa.

Twitter-pomot koko kentän prässissä. 

Kaiken kaikkiaan visiitti Twitteriin oli erittäin antoisa, ja vaikka aluksi olin sitä mieltä, ettei se hyödytä omaa tulevaisuuden uraani mitenkään, sain nopeasti huomata, että muutaman panelistimme työnkuva vaikutti itseasiassa todella mielenkiintoiselta, ja heidän tuntemisestaan on varmasti hyötyä.

Koulu alkaa parin viikon kuluttua ja kampus tulvahtaa taas täyteen ihmisiä. Kesällä ehtii aina tottua ruuhkattomaan ruokalaan ja helppoihin hissireissuihin, mutta elokuun kääntyessä loppusuoralle jonotus erinäisiin paikkoihin alkaa olla taas enemmän sääntö kuin poikkeus. Kesän loppu tarkoittaa myöskin freshman-vuoden virallista päätöstä, joten tehokuusikkomme saa totutella sophomore-nimitykseen. Toki meistä puolet, itseni mukaanlukien, on edelleen teknisesti koripallotermein redshirt freshman johtuen viime kauden pelien väliin jäämisestä. Asumme edelleen asuntoloissa, joskin hieman avarammissa ja hienommissa huoneissa kuin viime vuonna. Saimme itse valita huoneemme, joten otimme suunnaksi kuutoskerroksen johtuen vahvasta kanadalaisedustuksesta ja heidän pakkomielteestään Draken musiikkiin. Views from the 6, eh?

Kesätreenit päättyivät perinteisen #FlexFridayn merkeissä.

 

Tweet tweet

@Nins43

 

Kalle-sumun kaa takas mestoilla

Tervehdys taas täältä Tyynenmeren tienoilta! Heinäkuun vedellessä viimeisiään päätin palata blogin ääreen julkaistakseni hieman viimeisen 25 päivän tapahtumia. Kolmas heinäkuuta siis jätin taakseni Suomen kesän ja palasin tänne Kalifornian kuumuuteen sumuun. San Franciscoa tälläkin hetkellä verhoava sumupeite on niin yleinen vieras, että paikalliset kutsuvat sitä tuttavallisemmin nimellä Karl the Fog.

Kotona lomalla pyöriessäni aloin pikkuhiljaa kaipaamaan arjen järjestystä ja päivärytmiä takaisin. Kaipuuseeni vastauksen on tuonut kesäkoulu ja aina yhtä ihanat aamuseitsemältä alkavat harjoitukset. Kurssivalintojani ovat tällä kertaa ympäristöetiikka sekä ensimmäisen ja toisen vuoden koripalloilijoille pakollinen Applying Athletic Experiences. Kyseisellä kurssilla on keskitytty erinäiseen itsetutkiskeluun ja omien arvojen sekä brändin löytämiseen, lisäksi kirjoitustehtäviä on ollut enemmän kuin tähänastisilla kursseilla yhteensä.

Urheilun ja opiskelun yhteensovittaminen on tunnetusti hektistä, joten kaikki mahdollisuudet lepoon on hyödynnettävä.

NCAA-sääntöjen mukaan ohjattua koripalloharjoittelua saa kesäaikaan olla vain kaksi tuntia viikossa. Nuo tunnit käytetään pelipaikkakohtaisissa ryhmissä taitoja hioen ja muut arkiaamut kulutetaan punttisalilla tai jalkapallostadionin upouudella tekonurmella. Joukkueessamme on huomattavasti vähemmän vaihtuvuutta edellisvuoteen verrattuna, sillä uusia pelaajia on vain kaksi. Palautumisen on mullistanut punttisalillemme hankittu Alter G -juoksumatto, jonka avulla on mahdollista säädellä kehon painovoimaa ja juosta ilman niveliin kohdistuvaa iskutusta. Älkää kysykö tarkemmin, miten kyseinen härpäke toimii, sillä oma empiirinen kokemukseni perustuu 22 euforiseen minuuttiin ulkoavaruudessa, jonka jälkeen jouduin pettymyksekseni jälleen kantamaan oman elopainoni kokonaan.

En saanut kuvaa omasta laitteestamme, mutta tässäpä kyseinen aparaatti. (Kuva: alterg.com)

Olen huomannut vasta nyt, että tasan vuosi sitten paniikkitaso oli huomattavasti korkeammalla. Vaikka kuinka kuvittelin olevani valmis ja tulevani urheilulukiopohjan avulla selviämään aivan kaikesta kivuitta, löi ensimmäinen vuosi yliopistossa silti päin pläsiä. Nyt, kun kaikki on jo tuttua ja turvallista, pystyn tarkastelemaan viime kesää tyystin toisesta näkökulmasta. En missään nimessä tarkoita pitäväni sitä epäonnistumisena, mutta aina on hyvä jälkiviisastella. Varmaan taas ensi suvena on aihetta jeesustella, miten naiivi olin kesällä 2016.

Aamutreenit ja varhaiseen iltapäivään päättyvät kurssit ovat suoneet kiitettävästi vapaa-aikaa ja muutaman joukkuetoverin autohankinnat varmistaneet mahdollisuuden matkustella kaupungin bussiyhteyksien ulottumattomiin. Toistaiseksi olemme pitäneet reissut maltillisena ja vierailleet vain toispuoljokkee. Golden Gaten ylitettyään päätyy Marin Countyyn ja rannalla on paljon erinäisiä autioituneita armeijarakennuksia. Eräänä perjantai-iltana lähdimme yllytyshulluina etsimään erästä hylättyä bunkkeria tarkoituksenamme selvittää, kenellä riittää rohkeus mennä murattien peittämää portaikkoa pitkin alas asti (koska koripalloa pelatessahan ei saa sykettä nousemaan tarpeeksi). Käännyimme vahingossa jollekin kielletylle reitille ja luonnollisesti juuri tällä hiekkatienpahasella on poliisiauto päivystämässä. Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä, vaikka lainvartijat selvästi hieman epäilivätkin viiden parikymppisen tytön motiivia haeskella autioitunutta armeijarakennusta pimeän aikaan (allekirjoittanut olisi saattanut livauttaa määränpääksi valkoisena valheena jonkin turistiystävällisemmän kohteen, mutta perikanadalainen rehellisyys ei horjunut edes poliisivalojen loisteessa). Löysimme kuin löysimmekin perille ja selviydyimme myöskin takaisin kampukselle ehjin nahoin. Sen pituinen se.

Täysikuu oli nousemassa ja näytti kerrassaan henkeäsalpaavalta, joten luonnollisesti sitä piti halventaa iPhonen kameralla.

On täällä välillä ihan ilmojakin pidellyt Karlin loistaessa poissaolollaan. Retkiemme teemana on useimmiten ollut ”treffipaikat ilman treffikumppania” ja harkitsinkin hetken koko blogin omistamista näille löydöksille. Tässäpä tuleekin osa I (jatkoa seuraa tai ei seuraa riippuen treffi-ilmoituksen suosiosta).

Miksi tyytyä yhteen treffikumppaniin, jos on mahdollista saada kuusi? The View Lounge Marriott-hotellin huipulla tarjosi oivat puitteet ja ilmaiset juustokakut etualalla oleville syntymäpäiväsankareille.

Martin Luther Kingin muistomerkki ulkoa ja sisältä Yerba Buena Gardenissa.

One Kearny -kattopuutarha olisi ehdottomasti deittailun arvoinen paikka…

…sillä jos treffikumppanin naama alkaa risoa, voi tuijotella alas ydinkeskustaan ja vaikkapa bongailla ajopelejä.

Katolle päästäkseen täytyi ilmoittautua ovimiehelle, joka päästi erikoishissiin avaimella.

Russian Hill on niin ikään suhteellisen esteettinen deittikohde maisemien suhteen ja tärskyt voi päättää romanttiseen ratikka-ajeluun (romantiikka on taattua, sillä ruuhkaisessa raitiovaunussa joutuu lähes välttämättä läheisiin tunnelmiin).

Hengellisempään menoon suosittelen Sacred Heart -katedraalia. Sopii myös arkkitehtuurista kiinnostuneille.

Mitäpä olisivatkaan treffit ilman ruokaa?

 

Kesäterveisin

Nae Nay (lausutaan paksulla brittikorostuksella)

 

 

FAQ eli Frequently Asked Questions Suomeen kesänviettoon tultuani

Olen nyt majaillut kotimaassa lähes kuukauden päivät ja ihanaa Suomen kesää on osaltani jäljellä vielä parisen viikkoa. Savulohta, saunaa ja salmiakkia on tullut kulutettua ja Kaliforniassa hankitut jäätävät rusketusrajat ovat säilyneet kotoisessa kesäkuun koleudessa. Ylioppilaita tuli juhlittua kesäkuun alussa, olen pyörähtänyt mökillä ja etelänmatkalla aina yhtä eksoottisessa Eestissä. Sen lisäksi on tietenkin pitänyt treenata koulun fysiikkavalmentajan lähettämien puntti- ja juoksuohjeiden mukaan unohtamatta koristaitojen hiomista.

Käväisimme ystävien kanssa Tallinnassa mm. vilkaisemassa vanhaa kaupunkia.

 

”No, miltä nyt tuntuu olla Suomessa?”

”Miten meni vuosi?”

”Mitäs siellä jenkkilässä, koska takaisin?”

Siinä top 3 useimmiten kysytyt kysymykset näin Suomenniemellä jonkin aikaa oleskeltuani. Pahoittelen sosiaalista rajoittuneisuuttani ja mielikuvituksen puutetta vastausteni suhteen, jotka kuuluvat yleensä, että ihan hyvältä, ihan hyvin, ei siellä mitään, heinäkuun alussa. Näinkin yksinkertaiset kysymykset ovat kuitenkin saaneet miettimään, että miltä oikeasti tuntuu olla jälleen kotona, koska tuntemukset ovat oikeastaan melko ristiriitaiset. Suomen kieli sentään sujuu paremmin kuin Sara Chafakilla kolmen Hollywood-viikon jälkeen ja jopa Pohjanmaan murre taipuu vielä äidin (iloiseksi) yllätykseksi.

Olen siis viettänyt valtaosan kesästäni kotona Kauhajoella, vanhempien nurkissa. Pitää kuitenkin muistaa, että muutin ensimmäisen kerran pois kotoa 14-kesäisenä ja viimeisen viiden vuoden aikana olen lähinnä ”lomaillut” Etelä-Pohjanmaalla. Viimeiset 10 kuukautta Kaliforniassa oli pisin yhtäjaksoinen aika poissa äidin helmoista, mutta on minulla kokemusta Suomessakin useammasta kaupungista ja kylänraitista, yksinasumisen hyvistä ja huonoista puolista sekä muistakin perheistä kuin omastani (tää aina kuulostaa siltä, että olisin joku ongelmalapsi sijoitettuna toiseen kotiin, vaikka niin ei todellakaan ole). Neljässä eri paikassa asuminen viiden vuoden sisään on aiheuttanut sen, että käsite kodista on alkanut hämärtyä. San Franciscossa ollessani kaipaan Suomeen, Kauhajoella kaipaan Helsinkiin ja San Franciscoon, Helsingissä Kauhajoelle tai Kaliforniaan. Silti jokainen kyseisistä paikoista tuntuu kodilta ja jokaisesta löytyy tärkeitä ihmisiä. Toisaalta on outoa olla kotona pitkälti joutilaana, kun suurin osa kavereistani on muuttanut toisaalle opiskelemaan, käy töissä tai muuten vaan asuu jossain kaukana. Tosiasia on, että niin sanottu elämäni on tällä hetkellä San Franciscossa, jonne siis suuntaan takaisin heinäkuun kolmantena kesäkoulun ja treenien merkeissä. Minua myös kiehtoo ajatus siitä, etten vielä omaa aavistustakaan siitä, minne yliopiston jälkeen päädyn, mistä löytyy seuraava koti. Enkä aio sillä vielä lähiaikoina päätäni vaivatakaan.

Tarkoitukseni on tällä avautumisella valottaa, miksi joka kerta emmin hieman, kun joku esittää jonkin top 3 -kysymyksistä. Tietenkin Suomessa on mukavaa, kesäinen luonto on kaunis ja Kauhajoen pohjavesi yhtä raikasta kuin ennenkin, mutta samaan aikaan moni asia ei tunnu… samalta. Kuten sanonta kuuluu, tai siis ei kuulu mutta moni viisas on todennut, että usein ei ole ikävä paikkoja vaan muistoja. Joten vastaus neloskysymykseen, joka ikävästi karsiutui listalta: ei, en välttämättä ikävöi kotia itsessään, vaan kavereiden tai perheen kanssa vietettyä aikaa ja hauskoja tai vähemmän hauskoja sattumuksia. Onhan niitä muistoja toisaalta tältäkin kesältä kertynyt, nyt tähän joku kliseiden kavalkadi kuten vaikka carpe diem, home is where the heart is ja niin edelleen. Yksi asia, mitä kuitenkin oikeasti ikävöin on lumi, mutta toivottavasti sitä ei silti juhannuksena sada.

(Jos sataa niin otan kaiken vastuun hehehehe)

Nintendo

Pitkä aika ei nähdä

Helou! Tätä kirjoittaessa päiviä kotiinpaluuseen on enää 16, ei sillä että niitä kukaan laskisi tai mitään… Älkää ymmärtäkö väärin, kymmenen kuukautta Kaliforniassa ei ole ollut ollenkaan hullumpaa aikaa mutta kyllä jo pikkuhiljaa on alkanut ruisleipähammasta kolottamaan. Pari viikkoa sitten koitti riemun päivät, kun tanskalaiselle joukkuekaverilleni oli lähetetty kotoa Fazerin turkinpippureita, joista normaalisti en edes liiemmin pidä, mutta nyt kyllä kelpasi mikä tahansa Skandinavian tuotos.

Mutta on tääkin pitäjä ihan nätti silti.

Kaikki kuusi freshmania päätyivät samalle teatterikurssille, joten näyttelijänlahjoja on hiottu ahkerasti.

Kautemme päättyi maaliskuun puolella NCAA:n lopputurnauksen avauskierrokselle. Vaikka viimeinen peli Stanfordia vastaan oli melkoista ryöpytystä, oli lopputurnaukseen johtanut polku uskomaton. Ponnistimme konferenssin kuudennelta sijalta finaaliin, jossa käänsimme BYU:n 10-0 alun ja pahimmillaan 15 pisteen tappioaseman kahden pisteen voitoksi ja mestaruusjuhliksi. Turnaus pelattiin Las Vegasissa, joten redshirtit eli minä ja kaksi muuta joukkuetoveria seurasimme karkeloita kotisohvalta. NCAA-turnajaisiin sentään pääsimme mukaan, koska Stanfordin Palo Altossa sijaitseva kotiluola on vain noin 40 minuutin ajomatkan päässä. Amerikan yliopistokoripallosta puhuttaessa termi March Madness ei ole ollenkaan liioittelua ja vaikka itse karsiuduimme aikaisessa vaiheessa, oli sekä miesten että naisten turnauksen seuraaminen todella mielenkiintoista.

Eräänä tuulisena perjantai-iltapäivänä otimme redshirt-toverieni kera suunnaksi ”toispuoljokkee” sijaitsevan Slacker Hillin, koska instagram-tutkimus paljasti että kyseiseltä nyppylältä on kohtuullisen komeat näkymät eräälle punaiselle sillalle. Päästyämme mäen päälle huomasimme, että kukkularivistö (toim. huom. sarjassamme sanoja, joiden olemassaoloa et taatusti ole tullut ajatelleeksi) jatkuu jatkumistaan ja antaa mahdollisuuden vieläkin läheisempiin tunnelmiin Golden Gaten kanssa. Lisäksi havaitsimme tuntemattoman naikkosen nousevan mäkeä toiselta puolelta, joten arvelimme sen olevan kätevämpi ja lyhyempi reitti takaisin alas. Ei muuta kuin kukkulaa alas välillä pyllymäkeä luisuen. Päästyämme noin 15 metrin päähän maanpinnasta huomasimme, että ei [kirosana] täällä mitään polkua olekaan vaan silkkaa jyrkännettä ja pusikkoa. Tässä vaiheessa epätoivon siivittämänä reitin valinnasta vastuussa ollut (aka allekirjoittanut) joutui lupaamaan tarjoavansa selviytyjille illallisen. Tuulinen päivä alkoi kääntymään illaksi ja auringon laskiessa puhuri hiipi luihin ja ytimiin. Vesihuikan ja Reese’s Peanut Butter Cupin voimalla selvitimme kuin selvitimmekin tiemme takaisin ylös ja ensimmäistä mäkeä alas. Paluumatkalla huomasimme, että Slacker Hillille johtavassa kyltissä seisoo aivan selvästi, että polku ei kulje läpi kukkuloiden, eli siis lukutaidolla varustettuna olisimme ehkä säästyneet ylimääräiseltä lenkkeilyltä. Arvoitukseksi jää, miten ihmeessä mysteerinainen pääsi puikkelehtimaan mäkeä ylös, vai näimmekö näkyjä?

Tässä vaiheessa ollaan vielä kukkularivistön alkupäässä.

Elämää reunalla.

Näin lähelle sivistystä pääsimme, mutta emme sitten nössöinä kuitenkaan uskaltaneet ihan hypätä alas.

Retki venähti edellä mainituista syistä auringonlaskun jälkeiseksi, mutta eipä se oikeastaan haittaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Pääsiäisen kunniaksi suuntasimme etelään, nimittäin Los Angelesiin. Majoituimme äitini lukion vaihto-oppilasaikojen host-äidin luona ja kiersimme biitsejä, pari kulttuurikohdetta sekä rantoja. Unohtamatta tietenkään äitini vanhaa opinahjoa, jossa ihailimme hänen saavuttamiaan pystejä, tai niinhän me luulimme, kunnes lähetin pokaalista kuvan kotiin ja vastauksena tuli, että ”mestaruus me otettiin eikä mitään kolmatta sijaa”. Pitkä viikonloppu oli todella rentouttava ja aivan täydellinen irtiotto arjesta ja ihan paras loma akkujen lataamiseen yms. ja nyt tää alkaa kuulostaa jo niin pahasti joltain Me Naiset-lehdeltä että katsellaanpa hieman kuvia kyseiseltä reissulta.

Kulttuurikohteena toimi Getty Villa, joka on rakennettu mahdollisimman tarkaksi jäljitelmäksi antiikin roomalaisesta huvilasta. Kaltaiselleni historioitsijalle kohde oli erittäin mieluisa.

Getty Villan viihdyttävin osuus oli ehkä kuitenkin lasten leikkihuone, koska siellä sai itse koristella vaaseja!

Tähän joku hyvä läppä frontside olliesta ja sivumaininta että se läppä on ehkä 3 vuotta myöhässä.

Kun selfiesessiot käy kunnon päälle.

Tässä huvipuistossa muistan käyneeni viimeksi n. 12 vuotta sitten.

Yritin selittää, että suomalaiseen pääsiäiseen kuuluu kokko joten tietenkin sekin vietiin rannalle.

Pääsiäisen ja sitä seuranneen noin viikon tauon jälkeen kevätharjoitukset pyörähtivät käyntiin. Tällä hetkellä NCAA-sääntöjen mukaan ohjelmassa saa olla vain  2 tuntia ohjattua koripalloharjoittelua viikossa, mutta eipä huolta, sillä muu treeniaika kuluu näppärästi puntilla, pelailuvuorolla tai kunto- ja ketteryysharjoitteiden parissa. Selän rasitusvamma on toistaiseksi pysynyt kurissa ja olen pystynyt kevätkaudella olemaan mukana punttia lukuunottamatta kaikessa (ja kyllä siis siellä punttisalillakin aina jotain puuhaa mulle löytyy).

Beyoncén sekä Draken levyjulkaisujen innoittamana otimme koevedoksia oman LimonadiNäkymät -albumin kanteen.

Kuluneet viikot ovat koostuneet pääasiassa opiskelusta ja treeneistä. Viime sunnuntaina juhlimme kulunutta urheiluvuotta Hilltop Awards -gaalassa. Itse tilaisuus oli hieman ylimitoitettu punaisine mattoineen, mutta juontajina ja palkintojen jakajina esiintyivät koulun omat urheilijat ja saimmepahan kosolti ensiluokkaisia otoksia sosiaaliseen mediaan postailtavaksi.

Freshman-kuusikko kiinni itse teossa.

Väriteemaa ei oltu sovittu etukäteen.

Puolueeton ääni tilaisuuden edustavimmin pukeutuneelle ja parhaiten poseeraavalle joukkueelle menee tyttöjen koripallolle.

 

Pliis olkaa joku karjalanpiirakan ja munavoin kanssa vastassa Helsinki-Vantaalla torstaina 19.5. kello 8:50 aamulla!

Ninnero

Kaukomaan kauhuja

Hejssan!

Ensiksi haluan tähdentää, että allaoleva lista on ns ”kieli poskessa” ja ”pilke silmäkulmassa” laadittu eikä tarkoitus ole loukata ketään (paitsi Donald Drumpfia). Jos olet herkästi mielensäpahoittavaa sorttia, niin suosittelen olemaan lukematta. Tai no ei tämän nyt niin raskasta pitäisi olla. Varoitin silti. Tämä lista on myös aivan oma subjektiivinen hengentuotteeni, eikä valituksia oteta vastaan.

Tämähän ei tunnetusti ole mikään vaihtariblogi, joten minun ei tarvitse lätistä Amerikan ihanuudesta videopostauksessa jos en halua. Olen aina välillä täälläkin ruotinut kulttuurieroja, pohdiskellut niitä sitäkin enemmän ja nyt päätin oikaista mutkat suoriksi ja kerätä oman henkilökohtaisen kymmenen kohdan listani kaikesta siitä, mikä San Franciscossa, Kaliforniassa tai ylipäätään täällä mahdollisuuksien maassa vi…ottaa kupoliin taikka muuten vaan kummastuttaa.

1. Se, että vaatteiden/ruokien yms. hintaan lisätään vero

Kahdet aurinkolasit 15 dollarilla! 10 kananugettia 1.50! No eipä ole, koska päälle tulee ”sales tax”. Ei sillä, että tuo muutaman sentin korotus vaikuttaisi olennaisesti ostopäätökseen, mutta kaltaiselleni perfektionistille mainitut tasahinnat olisivat tyydyttävämpiä. Lisäksi joskus ärsyttää, jos on taskunpohjalta vaivalla kaivanut tarvittavat kolikot ja kassalla huomaa, että vielä pitäisi jostain taikoa pari hilua lisää. Kolikoista puheenollen, niistä nyt ei ota erkkikään selvää. Eihän niissä edes lue kunnolla arvoa vaan se pitää tihrustaa jonkun homeisen presidentin pärstän alta.

2. Ulkomaalaisten nimien, paikkojen jne. vääntäminen englannille

Ei se englannin kieli nyt aivan niin kaunista ja ylivertaista ole! San Franciscossa on paljon esimerkiksi espanjankielisiä paikannimiä, jotka kuulostavat jenkkityyliin lausuttuna aivan kaamean latteilta. Myös esimerkiksi omassa nimessäni esiintyvä kaksoiskonsonantti on ilmeisesti aivan ylitsepääsemättömän vaikea. Lisäksi se, että suurin osa amerikkalaisista ei oikeasti osaa sanaakaan mitään vierasta kieltä hämmästyttää. Eläköön pakkoruotsi!

3. Tippaus

Ei riitä, että ruoka maksaa enemmän kuin listalla lukee, sen lisäksi siitä pitää vielä pulittaa lisähintaa tipin muodossa. Varsinkin paikoissa, joissa ateria maksetaan ennen syömistä tippauskäytäntö rassaa, koska mitä jos ruoka onkin pahaa/palvelu huonoa eikä edes tekisi mieli tipata. Kaiken kukkuraksi jos masuntäyte on maksettu kassalla, tippikuittikin pitäisi väsätä siinä siltä istumalta, mikä sotii raskaasti suomalaista aikamalaäkkiähetipoiskassaltaetteivaantuujonoa -identiteettiä vastaan. Tippisumman itse kuittiin ynnäileminen on varsinainen matikkaneron unelma. Onneksi jotkut ravintolat avuliaasti tarjoavat 15%, 18% sekä 20% loppusummasta valmiiksi kalkuloituna. Toki sekin vaikuttaa vain ahnaalta kalastelulta. Enää pitäisikin vain päättää, että minkä kolmesta vaihtoehdosta valitsi. Ei ole kuulkaa minun vikani, että tarjoilijat saavat tässä maassa aivan onnetonta palkkaa!

4. Se, etten vieläkään tiedä, mitä vastata jos joku sanoo ”what’s up”

Miksi täällä edes halutaan tietää, mitä on ylhäällä? Mikä ihmeen tervehdys se muka on? Ratkaisuna tähän ongelmaan olen alkanut huudahtamaan what’s up ennen kuin vastapuoli ehtii avata suunsa, jotta vältyn vastaamasta. Myös tapa huikkailla how are you ohikävellessä ottaa vieläkin jokseenkin aivoon.

5. Koko Euroopan niputtaminen samaksi valtioksi

Poikien jalkapallojoukkueen tsekkiläisvahvistus teki jotain outoa, joten minulta tultiin silmät pyöreänä kysymään, että onko tuo joku eurooppalainen juttu. Myös ihan perustavanlaatuiset yleissivistykseen liittyvät aukot ovat yleisiä, kuten esimerkiksi se, että Vladimir Putin ei ole yhtä kuin Josif Stalin. Tosin en tiedä, kertooko tämä vain karua kieltään äiti-Venäjän nykytilanteesta.

6. Mittausjärjestelmät

Metrien sijaan täällä käytetään edelleen jonkin iänikuisen brittikuninkaan vartalonmittoja. Sen lisäksi täysin looginen ratkaisu, vesi kiehuu sadassa ja jäätyy nollassa, on jätetty täysin huomioitta. Moottoritielläkään ei voi päästellä yli satasta, ellei halua kurvailla itseään ja kanssamatkustajiaan hengiltä. Eikä riitä sekään, että lähes koko muu maailma käyttää metristä järjestelmää. Koska Amerikka nyt vain on niin mahtava ja ylivertainen, että kansallislaulukin pitää hoilata jokaisen tilaisuuden tullen ja esittää ennen kaikkia mahdollisia kissanristiäisiä.

7. Musiikin sensurointi

Ymmärrän ehkä, että jotkin loukkaavat termit tai huumeisiin/muihin laittomuuksiin vihjaavat sanat korvataan, mutta satunnaisten kirosanojen tai puhekielen ilmausten peittäminen on melko naurettavaa ja tekopyhää. Taaperoiden korvien suojelemiseksi radiosoitosta pitäisi poistaa aivan käsittämätön määrä muutakin materiaalia, eivätkä seksiin tai pilven poltteluun liittyvät viittaukset kappaleista lähde pelkällä rumien sanojen sensuroinnilla. Sitäpaitsi piippausten tai häivytysten kuuntelu on kertakaikkisen rasittavaa ja tuhoaa musiikillisen kokemuksen täysin.

8. He/She

Tämä ei oikeastaan edes liity pelkästään Amerikkaan tai edes englantiin vaan moneen muuhunkin kieleen, mutta on vain niin paljon helpompaa puhua ”hänestä”. On nimittäin tapauksia, jolloin henkilöstä ei edes tiedä, kumpaa pronominia tulisi käyttää. Tai joku kertoo tarinaa ”kaveristaan”, ja jos haluaa esittää lisäkysymyksiä, pitää jotenkin onkia selville, onko kyseessä he vai she.

9. Ruoka

No eipäs lähdetä yleistämään, listan ysisijaa ei saavuta aivan kaikki sapuskaksi kelpaava, mutta esimerkiksi oudot makuyhdistelmät. Miksi kukaan haluaisi dipata pekonia vaahterasiirappiin tai laittaa suuhunsa kombinaation, joka koostuu köyhistä ritareista, kananmunasta, pekonista ja marjakompotista? Leivällekin on pakko tunkea iänikuista maapähkinävoita ja hilloa, voita tai muita perinteisiä päällysteitä kun ei ole ikinä edes tarjolla. Eikä täältä edes saa ruisleipää.

10. DONALD TRUMP

+kaikki ne paukapäät, jotka sitä tosissaan äänestävät.

 

 

Aurinkoisin terveisin

Ninnukka

 

Helteinen helmikuu

Hellurei!

Ihan ensi alkuun on pakko suomalaisittain jauhaa säästä, nimittäin alkuviikosta koimme palan helteistä helmikuuta, kun lämpötila kohosi välillä jopa 24 asteen paremmalle puolelle. Koko viikko on jostain syystä ollut ihmeen aurinkoinen ja melkein on jopa tuntunut siltä, että asuisimme Kaliforniassa. Joulun aikaan nimittäin ilmatila muistutti lähinnä Suomen syyskuuta.

Viime viikonloppuna oli amerikkalaisten urheilutapahtumien äiti, isä, täti ja setä, eli Super Bowl. Tuo jenkkifutiksen mammuttiotteluhan pelattiin tänä vuonna San Franciscossa. Keskustassa kyllä näkyi, kun alle miljoonan ihmisen kaupunkiin tupsahti käsittämätön määrä kisaturisteja. Juhlaviikon ajaksi kylille oli pystytetty Super Bowl City, josta löytyi kaikennäköisiä aktiviteetteja ja konsertteja ja jossa olisi varmasti ollut kiva pyöriä, jollei olisi laiskana raahautunut paikalle vasta lauantai-iltana porttien sulkeuduttua ja tajunnut ihmismassan (ja marihuanan sekä roskisten odöörin) aivan läpipääsemättömäksi.

Kaupungin rakennukset oli koristeltu ja valaistu teemaan sopiviksi.

Tarkalleen ottaen itse matsi pelattiin noin tunnin ajomatkan päässä Santa Clarassa, jossa sijaitsee San Francisco 49ersin kotistadion. Itse katsoimme spektaakkelin kotoisasti dorm-huoneessa ja jossain välissä tajusimme, että olemme luultavasti missanneet kaikki hehkutetut Super Bowl -mainokset, koska seuraamme ottelua nettistreamin kautta virallisen tv-lähetyksen sijaan. No, ehkä ensi vuonna. Puoliaikashown sentään näimme, mutta senkin paras osuus oli lähinnä Beyoncen läheltä piti -kaatuminen.

Ajattelin tässä kertoa hieman siitä, millaisia amerikkalaisia tapoja on tullut omaksuttua ja selvästi edellisen kappaleen Super Bowlin ryöpyttämisen perusteella voi ehkä todeta, ettei kovin montaa. Täällä kun on yli puoli vuotta tullut majailtua niin nyt voin jo sanoa, että ihmettelen, jos joku ei toisen aivastaessa heti tokaise ”bless you.” Itse en tapaa vieläkään hallitse, mutta närkästyn siitä huolimatta jos joku muu unohtaa… Kauhukseni olen myös huomannut ääntäväni esimerkiksi espanjankielisiä katuja ja kaupunginosia hyvin amerikkalaisittain. Olen vihdoinkin ottanut haltuun paikalliset tervehdykset ja nykyään voin sujuvasti kävellä jonkun ohi ja huikata ”how are you” jäämättä odottamaan vastausta. Sen sijaan metrijärjestelmästä ja 24 tunnin kellosta en suostu luopumaan. Amerikkalaiset joukkuetoverimme hämmästelevät joka kerta, kun kanadalaisten kera ihastelemme yli 20 asteen lämpötiloja, fahrenheiteinähän se on alle jäätymispisteen.

Helsinki mainittu, torilla tavataan!

Pari viikkoa sitten kylvetimme konferenssiamme vuosia hallinneen Gonzagan lähes parillakymmenellä pisteellä kotona. Kyseessä oli ensimmäinen voitto kyseisestä joukkueesta kymmeneen vuoteen ja 21 kohtaamiseen. Muutenkin tuntuu, että kesän ja syksyn puurtaminen alkaa vihdoin kantaa hedelmää ja jengimme alkaa hitsautua yhteen. Siitä huolimatta kärsimme kaksi sydäntäsärkevää tappiota viikon sisään. Ensin Santa Claralle annettiin heittokellon vian vuoksi kaksi vapaaheittoa heti ottelun alkuun ja loppujen lopuksi hävisimme kahdella pisteellä… Eilen puolestaan BYU:n tähtipelaaja Lexi Rydalch upotti sekunti ennen loppua puolen kentän viskaisun ja tasatilanteessa ollut ottelu ratkesi siihen. Silti on hyvä tietää, että pystymme taistelemaan tasapäisesti joka joukkueen kanssa, kauden tärkeimmät pelithän ovat vasta edessäpäin.

Gonzaga-voiton jälkeen osallistuimme lasten urheiluklinikalle, jossa alle 12-vuotiaat ipanat pääsivät tutustumaan koripallon, lentopallon sekä yleisurheilun saloihin.

Koulun kevätjaksolla opiskelen historiaa, filosofiaa, matikkaa sekä näyttelemistä. Kaikki joukkueemme kuusi freshmania valitsivat saman teatterikurssin, joten opettajamme on aivan ällistynyt kurssin keskipituudesta. Kaikki kurssini ovat ns. corea eli pakollisia. Välillä käy mielessä, että johan sitä lukiossa tuli tahkottua ties mitä kemiaykkösiä. Taas saa päteä suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuudella. En ota kantaa PISA-tulosten laskuun, mutta kyllä Suomen lukiokoulutuksella pärjää vallan mainiosti täällä mahdollisuuksien maassa.

San Franciscon mielenkiintoisuus tuli jälleen todistettua, kun eilen hyppäsimme kampukselta bussiin ja ajelimme noin 20 minuutin matkan vain huomataksemme päätyneemme lähestulkoon toiseen maailmaan. Idyllinen kylänraitti katkesi eukalyptusmetsään, jonka läpi kiivettyämme löysimme itsemme Mount Davidsonilta, San Franciscon korkeimmalta kohdalta. Kukkulan päällä oli massiivinen risti, jonka tarkoitusperä jäi hieman epäselväksi. Ilmeisesti se oli pystytetty vuonna 1934 osana jotain laman aikaista rakennusprojektia ja sittemmin myyty amerikanarmenialaiselle organisaatiolle. Tämän verran jaksoin googlettaa, kunnes kiinnostus lopahti huomatessani, ettei ristiin liittynyt mitään henkeäsalpaavaa tarinaa.

Taivaan portit…

…ja niiden löytäjät.

Luonnon helmassa voimaantumassa.

Kannatti taas kiivetä.

 

Ystävällisin ystävänpäiväterveisin

 

Nintendo

Perjantain muistikuvia

Morjehdus! Joululomaa on jäljellä vielä ruhtinaalliset 9 päivää, eli koulu pyörähtää käyntiin vasta maanantaina 25.1. Harjoitukset ja konferenssipelit ovat tietenkin kulkeneet normaalilla kaavalla opiskelutauon aikana, mutta koska en ole pelikunnossa, en ole lähtenyt joukkueen kanssa vieraspeleihin muutamaa bussimatkaa lukuunottamatta. Olemme aloittaneet konferenssin hieman mollivoittoisesti kahdella voitolla ja viidellä tappiolla. Peli on kuitenkin parantunut koko ajan. Se on kuitenkin tullut todennettua, että konferenssimme on todella tasainen eikä yhtäkään joukkuetta voi ottaa kevyesti, mutta toisaalta jokainen on myös täysin voitettavissa. Onneksi pelaamme kaksinkertaisen sarjan ja esimerkiksi äitini aikoinaan edustamalle BYU:lle on vielä tilaisuus maksella kalavelkoja.

Lähdimme eilen kahden redshirt-toverini kera raittiiseen ulkoilmaan tutkimaan San Franciscoa. Vaikka pääsyyni täällä oloon onkin koripallo ja opiskelu, niin kyllä tämä kaupunki asuinpaikkana ihan menettelee. Kampuksemme on sen verran pieni ja eloton, että tekemistä täytyy useimmiten etsiä sen ulkopuolelta. Onneksi lukukausimaksuumme kuuluu ilmainen bussilippu ja julkiset ovat täällä harvinaisen toimivaa sorttia.

Ulkoilmaseikkailumme suuntautui ensiksi Fort Point -linnoitukseen aivan Golden Gate Bridgen kupeeseen. Tämä 1800-luvun kultakuumeen aikana pystytetty linnake rakennettiin suojaamaan San Franciscon lahtea sisällissodan aikana. Vaikka pytinki ei koskaan taistelua nähnytkään, pidetään sitä silti arkkitehtuurin taidonnäytteenä ja historiallisesti merkittävänä kohteena, joka säästettiin romutukselta Golden Gatea rakennettaessa. Paikka oli ehdottomasti kokemisen arvoinen ja parasta siinä oli turistikrääsän ja kaupallistamisen täydellinen poissaolo. Sekä ilmainen sisäänpääsy ja henkeäsalpaavat maisemat.

Matka Fort Pointiin suuntautui kerrankin San Franciscolle epätyypillisesti alamäkeen hurjan kukkulan sijaan.

Vierailimme paikalla ensin pilvisenä päivänä, eikä koko linnoitus ollut edes auki.

Pirates of the Caribbean tästä enemmänkin tuli  mieleen Tyynenmeren rannalla olosta huolimatta.

Triviaa: Mitkä osavaltiot lipusta puuttuvat?

Majakalle johtavat portaat oli suljettu aidalla, jonka notkeina nuorina urheilijoina tietenkin ylitimme taidekuvien nimissä.

Karma kuitenkin piti huolen, että majakan sisälle ei olisi asiaa. No ihan ruosteinen ruhjake muutenkin, en ois ees halunnu noin korkealle.

On se nätti.

Oh say can you seeee……

Seuraava etappi oli Presidio Wood Line, joka on vanhoista eukalyptuspuista koottu polku puistossa. Presidio on San Franciscon vanhinta aluetta, se toimi Espanjan, Meksikon ja USA:n armeijatukikohtana ja sanotaan, että kaupunki ”alkoi” juuri Presidiosta. Nykyäänkin puistossa näkee vanhoja punatiilisiä parakkeja ja muita sotahistoriallisia kohteita vehreän metsikön lisäksi.

Wood Line. Tän on varmaan joku humalainen suunnitellut mutkineen.

Suomalaiselle tuottaa hankaluuksia ymmärtää, ettei kaikki ookkaan havumetsää.

Tämän polun nimi on Lover’s Lane mutta kyllä sen kävely onnistui ihan kavereiden keskenkin.

Ilta päättyi keskustaan muttei mitenkään perjantai-illalle tyypillisesti. Joulupyhien ajaksi ydinkeskustan Union Squarelle oli avattu luistelurata, jonne pääsystä vihjailin niin pitkään että sain lopulta kaverini innostettua mukaan. Rata oli tietenkin iltakahdeksalta täynnä romanttisia pariskuntia. Laskelmiemme mukaan yli 83 prosenttia parikaatumisista oli miesten aiheuttamia, mikä oli täysin pöyristyttävää näin suomalaisesta ja kanadalaisesta näkökulmasta katsottuna. Toki itsekin vedin näyttävät lipat, mutta sitä emme tilastoineet, koska en pitänyt ketään kädestä tapahtumahetkellä ja kaatumiseni ei suinkaan johtunut taidon puutteesta vaan vuokraluistimista ja kuopasta jäässä.

Vain Kaliforniassa voi luistella sateessa palmupuiden katveessa. ©Cierra Roufosse photography

Seuraavia seikkailuja odottaen tai jotain muuta kliseistä

Nins

Tuhat sanaa ja sitä rataa

Moikka! Jasiis sorry tää hiljais elo, mut täs on kyl tapahtunu kaikkee ettei oo sillee jagennu olla koneel vaa u know. Eli mun ihana perhe oli tääl Joulun ja Uuden Vuoden! <333 mut en oo unohtanu mun ihanii lukioitakaa jotka ootte siis toivonu kuvapostaust, niin, täs se nyt sit tulee!!

Oikea syy kuvien runsaudellehan on se, että perheenjäsenilläni on taipumus ottaa huomattavasti enemmän ja parempia kuvia kuin itselläni. En päässyt jouluksi kotiin, mutta onnekseni äiti, isä ja veljeni luopuivat perinteistä ja matkustivat luokseni. Joukkueemme sai joulupyhiksi ruhtinaallisen kolmen päivän tauon, jonka ajaksi suurin osa suunnisti kotiin tai muiden kolmen eurooppalaisen tapauksessa johonkin toiseen Yhdysvaltojen kolkkaan visiteeraamaan sukua tai ystäviä. Kampuksemme laitettiin kiinni pari viikkoa sitten, minkä johdosta jouduimme muuttamaan keskustaan hotelliin. Joulukinkun suhteen tilanne vaikutti siis vähintäänkin haastavalta, mutta ei hätää, sillä pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan suomalaisista jouluherkuista ja siitä suurkiitos kuuluu Hieta familylle sekä luotettavalle uber-kuskillemme Fatimalle! Joulupäivän ateria oli myös vähintäänkin mielenkiintoinen, eipä ole ennen tullut yhdistettyä lanttulaatikkoa ja rosollia sushin kanssa. Annan tuolle yhdistelmälle sekä Fatiman kuljettajantaidoille jouluisesti kuusi tähteä viidestä.

Sutro Baths on 1900-luvun alussa raunioitunut kylpylä, joka on sittemmin suosittu ulkoilukohde.

Ocean Beach kaikessa kauneudessaan.

Miten meni noinniinku omasta mielestä?

Bongaa kuvasta Golden Gaten aluspalkit!

©Perttu Salmi Photography®

Pakollinen fanikuva lapsuutemme idolin, Birdie-marionetin kanssa.

Maailman mutkaisin katu eli Lombard Street. Bonuksena klassikkovolvon taidonnäyte parkkeerauksen saralla.

Golden Bear löytyy toivottavasti Kauhajoeltakin keväällä (tai ei sillä eläimellä niin väliä, kuha on pantteri).

Kaliforniassakin voi luistella.

©Perttu Salmi Photography®

San Franciscon sangen kompakti keskusta Bay Bridgellä höystettynä.

Äitini vanha joukkuekaveri oli myös mukana menossa perheineen. Olemme viimeksi nähneet toisemme 12 vuotta sitten, ja silloin olin lasten ryhmäkuvassa kirkkaasti pisin…

Perinteinen joulukorttikuva, valitettavasti Choco-koira puuttuu.

Siinä on rullaportaita enemmän kuin Kauhajoella kebab-ravintolota ja parturi-kampaamoita yhteensä.

Hotellihuoneen iltanäkymiä.

Ennen joulua olimme kavereiden kanssa SantaCon-tapahtumassa, jossa tuhannet joulupukit vaeltelivat ympäri kaupungin katuja.

Olimme sen verran myöhään liikkeellä, että saimme haalittua kaupasta vain tonttulakit kokonaisen joulupukkiasun sijaan.

 

Ollessamme pelimatkalla Stocktonissa näin vanhainkodin, jonka nimikyltissä komeili Atria. Suomalaisesta näkökulmasta nimi herätti väkisinkin kieroa huvitusta, mutta hillitsin itseni ja nauroin vain sisäisesti. Pelaamaan en valitettavasti tällä kaudella pääse ja tällä hetkellä töitä tehdään sen eteen, että pystyisin edes harjoittelemaan täysipainoisesti.

Hyvää tätä vuotta

Niner